Uusi Suomi 25.4.1948

Matkustaja - yli-insinööri Vilho Kolehmainen - saapuu New Yorkista Malmin lentokentälle.

Matkustaja – yli-insinööri Vilho Kolehmainen – saapuu New Yorkista Malmin lentokentälle.

Aeron hopeanvärinen linja-auto pysähtyy Helsingin lentoaseman hallintorakennuksen eteen. Sen kansainvälinen matkustajisto siirtyy rakennuksen avaraan, pohjapinnaltaan pyöreään toimistohalliin ja asettautuu passintarkastusjonoon. Monista ikkunoista levittäytyy eteen vähitellen viheriöidä alkava lentokenttä. Tuskin kukaan hallissa olevista osaa yhdistää tuon kentän Tattarisuon maastoon, joka vielä vähän toistakymmentä vuotta sitten tarjosi epätasaisen ja vesiperäisen näkymän. Täyttäähän Malmilla oleva Helsingin lentoasema vasta ensi kuun 15. pnä 10 vuotta.

Hallintorakennuksen yläpuolelta kuuluu voimakasta surinaa. Yksi ja toinen kääntyy katselemaan hohtavasiipisen “linnun” lentoa kohti taivaanrantaa. Kukaan ei kuitenkaan ole uteliaisuudessa vääntää niskojaan sijoilta.

Se aika on jo näet eletty, jolloin lentokoneeseen astumistakin pidettiin erikoisen jännittävänä ja vaarallisena suorituksena, totesikin lentoaseman päällikkö Eero Tulosmaa. – Nykyisin lennetään pitkin ja poikin maapalloa, eikä pieni lentomatka aiheuta enää koko suvun ja ystäväpiirin taholta juhlallisia jäähyväisiä – yhtä vähän kuin henkivakuutuksen ottoa varmuustoimenpiteenä.

Tänäkään päivänä eivät kuitenkaan saattajat kokonaan puutu Malmin hallintorakennuksen hallista, jonka suojissa on 10-vuotiskautena vaihdettu monia sydämellisiä tervehdyksiä ja hyvästelyitä. Viime torstaina siellä kukitettiin orvokein ja neilikoin mm. Nobel-palkinnon saaja, professori Emily Greene Balch, jolle Suomen-terveisinä ojennettiin pieni, punottu korikin. Kriminnahkaturkissaan hän nousi lentokoneeseen ja jätti taakseen hallintorakennuksen, jonka eräs ranskalainen lääkäri totesi olevan näkemistään paviljongeista kauneimpia.

Passintarkastusjonosta

ovat matkalle lähtijät siirtyneet tulliin, jossa jokaisen on annettava tarkastettavaksi matkatavaransa. Toimitusta tarkkailee valppain silmin tummansinisessä virka-asussaan tullitarkastaja Ilmari Vainio.

– Ammattimaista salakuljetusta emme ole havainneet, vaikka muutama päivä sitten jouduimme eräältä lähtijältä takavarikoimaan 1000 Ruotsin kruunua ja eräältä tulijalta ottamaan talteen suuren silkkisen täkin päällystän. Viimeksi mainittu oli kätkettynä paidan alle, hän sanoo ja kertoo tavallisimpia vientitavaroita olevan valuutan, korujen ja turkiksien. Tuontitavaroiden listalla ovat taasen merkittävällä sijalla erilaiset kankaat.

Ystävällisen näköisinä tullimiehet, joiden joukossa on hyvin kielitaitoisiakin, käsittelevät matkalaukkuja. Ilme heidän kasvoillaan voi kuitenkin äkkiä muuttua. Ankarasti näet suhtaudutaan henkilöihin, jotka yrittävät piiloitella tuomisiaan ja viemisiään.

– Tullin tarkoituksena on olla ehkäisevä elin, eräs heistä lausui. – Nämä tuomiset ja viemiset eivät saa ainakaan vahingollisesti vaikuttaa valtakunnan budjettiin.

Juhannukseksi baarikin.

Odottajia lentokentän aulassa.

Odottajia lentokentän aulassa.

Tämä tulli, samoin kuin matkatavara- ja postiosastot sekä liikennetoimistot, myymälät ja muut yleisöä palvelevat laitokset, sijaitsee hallintorakennuksen ensimmäisessä kerroksessa. Hallista johtaa lentokentälle kaksi käytävää, joista toinen on tarkoitettu lähteville ja toinen saapuville matkustajille. Käytävien väliin toivotaan juhannukseen mennessä saatavan lentokonetta odottavia matkustajia varten oleskeluhuone, jonka mukavuuksista ei puuttuisi baarikaan. Tätä parannusta ilmeisesti monet matkustajat tervehtivät ilolla, sillä kaikilla ei suinkaan ole mahdollisuutta poiketa toisessa kerroksessa sijaitsevaan ravintolaan.

Virvoitusjuomia maistellen tuossa ravintolassa istui skotlantilainen, eläkkeellä oleva herra, joka Suomeen oli tehnyt “vain” pienen turistilennon. Hänestä jonkin matkan päässä vaihtoi ajatuksiaan englantilainen seurue, jonka naisjäsenet tuntuivat erityisellä mielenkiinnolla tarkastelevan ravintolan viihtyisyyttä lisääviä ruukkukasveja. Niiden vihreiden lehvien ”varjossa”, lounaspöydän ääressä istui kaksi suomalaista naista. He olivat ravintolan ottaneet kävelylenkkinsä “puolenmatkankrouviksi” tyydyttääkseen tällä tavoin kaukomaakaipuutaan.

Ravintolan ovelta kurkisti sisään pilotti, joka hetkistä aikaisemmin oli ollut syventyneenä shakkipeliin virkailijoiden ja lentäjien oleskeluhuoneessa. Seurasin tuon lentäjän ”jalanjälkiä” ja löysin itseni lentosääpalvelusta.

Nainen päälentometeorologina.

– Lähtevä kone saa ns. sääraportin, jossa tarkkaan kuvataan lentoreitin sää. Saapuva kone taasen saa tiedot näkyväisyydestä, tuulesta, pilvien korkeudesta ja ilmanpaineesta. Jokaisen saapuvan lentäjän tehtävänä on piirtää ns. vertikaalileikkaus, jolla tarkistetaan ja täydennetään sääkartta, kertoo lentoaseman päämeteorologi, maisteri Aili Nurminen, joka on Suomen ensimmäinen nainen lentometeorologian alalla.

Koko Suomen lentosääpalvelussa on tällä haavaa vain 43 henkeä ja vastaavanlainen lentosääpalvelu on ainoastaan Turussa siitä huolimatta, että sellainen varsinkin Kemissä olisi erittäin tarpeen vaatima.

– Tällä alalla on palkat pidetty niin pieninä, että pätevää työvoimaa on runsaasti siirtynyt mm. kouluihin opettajiksi. Kun lentometeorologeista on ulkomailla kova puute, olisi sielläkin runsaasti paikkoja tarjolla. Onpa eräitä maan rajojen ulkopuolelle jo siirtynytkin.

Lennolle lähtevä pilotti on saanut sääselityksen ja suuntaa kulkunsa koko lentoaseman

hermokeskukseen.

Lennonjohdon huoneesta.

Lennonjohdon huoneesta.

Se sijaitsee kolmannen kerroksen yläpuolella kohoavassa lasista teräsrungolle rakennetussa tornissa, joka on nimeltään lennonjohtotorni. Täältä avautuu hyvä näköala kaikkiin suuntiin lentokentälle ja sen ympäristöön.

– Celsius, Celsius. Selvä suoraan laskua varten radalle 19. Amerikkalainen tulee teidän jälkeenne, puhuu lennonjohtaja puhelimeen, jonka “langan” päässä on kemiläisen koneen pilotti.

Radalle 19 laskeutuu OH-LCC -tunnuksella varustettu kone ja amerikkalainen erottuu jo selvästi pilvettömällä taivaalla.

– Kaikki koneet puhuvat samalla aaltopituudella ja yhteys saadaan samasta lähettimestä, joka sijaitsee Santahaminassa. Meillä on täällä vain mikrofoni ja vastaanottimet, selittää toinen lennonjohtaja ja tunnustaa “hermokeskuksessa” olevan päivisin sellaista hälinää, että illalla ei jaksa enää muistaa edes omaa nimeään. Varsinkin kesäisin tämä lennonjohtotorni on todellinen “pätsi”, sillä silloin oman kortensa kekoon kantaa aurinkokin. Lämpötila on saattanut olla +48°:kin Celsiusta.

Tutustuessani lennonjohtotornin mitä erilaisimpiin “kapineisiin”, mm. ohjaustauluun, jolla erinäisten lamppujen avulla säännöstellään lentokentän yövalaistus, pilotti tekee samanaikaisesti lentoselvitystä lennonjohtajalle. Tästä ilmenevät tyhjentävästi niin lentoaika kuin monet muutkin lentoa koskevat seikat. Lennonjohtaja hyväksyy selvityksen, sillä ohjaajan haluamat korkeudet soveltuvat liikenteeseen.

Tämä kaikki on lennonjohdon jokapäiväistä elämää. Silloin tällöin se kuitenkin joutuu ratkaisemaan vaikeampiakin ongelmia. Niinpä eräänä päivänä eräs naishenkilö soitti lennonjohtoon Helsingistä ja tiukkasi jyrkässä äänilajissa tietoa – sukkanauhastaan. Tämä Tukholmasta ostettu “harvinaisuus” oli kuulemma kadonnut lentokoneessa matkalla Tukholmasta Malmille.

Syntyperäinen siperialainenkin radiosähköttäjänä.

Lennonjohtotorniin kone on kuitenkin puhelinyhteydessä ainoastaan lähialueella, n. 30 kmn säteellä. Lähialueen ulkopuolella olevaan koneeseen pitää yhteyttä kentän pohjoispuolella, 300 metrin päässä oleva suuntimo. Eri maa-asemiin on taasen yhteydessä ilmailuviestiasema, jonka hoitaja on Vilho Pihlava.

– Asemalla on 6 radiosähköttäjää, vaikka tarve olisi vähintään 12. Syynä ovat huonot palkat, sillä pojat hakeutuvat mieluummin merille, missä ansaitsevat paremmin, hän kertoo ja mainitsee todenneensa tämän palkkojen eron jo viime kesänä. – Olin kaksi viikkoa laivasähköttäjänä ja ansaitsin kaksi kertaa niin paljon kuin täällä kuukaudessa.

Kotimaista liikennettä varten varatun pöydän ääressä odottelee kutsumerkkiä radiosähköttäjä, kun taas Leningradin–Moskovan liikennettä hoiteleva syntyperäinen siperialainen ei ole paikalla. Viereisessä huoneessa rämähtää kaukokirjoitinkone käymään. Kööpenhaminan lentoasema antaa säätiedoituksen kansainvälisellä codella. Sanoman kuittaa vastaanottaneeksi vaaleatukkainen neitonen.

Pasha neekeripalvelijoineen.

Selvä lähtöön.

Selvä lähtöön.

Lentokentällä nousee pilotti koneeseensa. Ennen rullaamistaan hän saa radioteitse puhelimella lennonjohtajalta rullausluvan ja rullausohjeet. Kone lähtee liukumaan pitkin betonilla päällystettyä kiitorataa ja nousee auringossa välkkyen ilmaan kadoten nopeasti näköpiiristä.

– Huomio! Linja-auto lähtee kaupunkiin, kuuluu kovaäänisestä suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi – Moskovan koneen lentoaikoina myös venäjäksi.

Linja-autoa odotelleet, niin ulkolaiset kuin suomalaisetkin matkustajat, hakeutuvat istumapaikoilleen. Heidän joukossaan ei tällä kertaa ole yhtään siamilaista yhtä vähän kuin pashaakaan neekeripalvelijoineen. Eksoottiset henkilöt eivät ole Malmilla kylläkään harvinaisuuksia. Mutta autoon sijoittuneiden joukossa on joka tapauksessa räikeänpunakyntinen ja -huulinen neitonen, jonka hampaat koko ajan jauhavat purukumia, samoin kuin herrasmies, jonka salkusta riippuu jalkapallo.

Hallissa odottelee kahden pilotin välissä seisoen koneensa lähtöaikaa hauskannäköinen amerikkalainen lentoemäntä, joka puolentuntia sitten pyysi apua löytääkseen käsienpesupaikan. Hänen, samoin kuin koko Helsingin lentoaseman henkilökunnan elämä, kuluu suureksi osaksi hohtavien siipien varjossa.

SOILE